Jatko tähän muistutukseen jäi sitte kuin itsestään meillä puheen aineeksi.
— Joko on äitinne määrännyt lähtöpäivän? kysyin minä Ireneltä.
— On hän puhunut, että jo huomenna lähtisimme, vastasi neito melkein alakuloisesti. Valmistukset eivät meillä suuret ole ja palvelijat ovat niitä jo tehneet.
Minä säpsähdin. Nytkö ihana uneni olisi loppuun nähty? Muistooni palautui kaikki se onnellisuus, mitä olin tuntenut kesän aikana seurustellessani Irenen kanssa. Tunsin, että se oli elämäni ihanin aika. Taasko minun täytyy vetäytyä entiseen sisällyksettömään elämääni joka nyt tuntui niin kolkolta ja vieraalta? Ei, minun täytyy nyt itseni tarttua onnen ohjaksiin kiinni, muuten ei se minun hallussani pysyisi. Oi kuinka ihminen kumminkin tekee vääriä johtopäätöksiä, kun ei kohtalostaan mitään tiedä! Minä aloin onneani tavoitella.
— Jospa tätä kesää olisi kestänyt ijankaikkisesti! Tuntuu niin tyhjältä taas heittäytyä arkihuoliin ja runottomaan elämään.
Hän käveli miettiväisenä rinnallani, mutta kumminkin vastasi ikäänkuin puhuen itsekseen:
— Tosiaankin on tämä ollut kesä täynnä runoa ja ihanuutta.
— Niin, neiti Davis; on iloista kuulla, että Tekin ajattelette niin. Se on ollut minulle päiväpaiste yksinäisen elämäni tiellä. Ja nytkö se olisi lopussa, nytkö taas jäisi osakseni harhailla hämärässä? Onneaan kohden kukin pyrkii, niinpä tulisi minunkin, mutta niin peloittaa, vavistuttaa, ei oman itseni tähden, mutta — en tiedä miksi.
Hän ei puhunut mitään. Me kävelimme vielä hiukan. Vihdoin rohkasin luontoni ja sanoin:
— Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti.