— Miks'ei, vastasin minä todellisuudella, ystävyytemme ei lisäänny vihkimisellä. Mutta se on maailmassa niin, että kun nuori mies ja nuori nainen pitävät toisistaan, niin menevät he naimisiin, viettävät häänsä.
— Mutta olemmehan me sittenkin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin? kysyi hän ja katsoi avomielisesti minuun.
— Luonnollisesti, sanoin minä ja vedin hänet hellästi luokseni.
Irene oli todellakin harvinainen tyttö löydettäväksi noin suuressa maailmassa.
Sitte puhui hän taas paljon kaikesta mikä erittäin hänen mieleensä oli vaikuttanut. Siitä oli hän pahoillaan, ettei isänsä vielä ollut palannut matkoiltaan, mutta iltapäivällä on hänkin kotona. Heti New Yorkiin tultua oli äiti sähköttänyt isälle Rio Janeiroon meidän kihlauksestamme. Sähkösanoma oli lyhyt ja pikemmin vaan ilmoitus, sillä äiti se oli joka perheasiat järjesti ja oli tottunut pitämään oman päänsä sekä tiesi isän hyväksyvän hänen toimenpiteensä. Isä oli niin kiintynyt liikeasioihinsa ja matkoihinsa, että kotiasioissa ei sananvaltaa pitänyt. Irene muisti sähkösanoman muodonkin. Siinä sanottiin: "Irene on kihloissa minun suostumuksellani. Häät ovat kahden viikon kuluttua. Voitko tulla kotiin?" Vastaus ei heti tullut, sillä isä oli ollut jossakin sisämaassa, mutta sitte saapui sanoma: "Koetan joutua. En tahdo Irenen onnen päivää viivyttää." Mutta muutama päivä sen jälkeen oli hän Irenen enolle, mr. Haveclelle sähköttänyt, että jos asianhaarat estäisivät hänen tuloansa määrälleen, olisi hän, eno, isän asemassa. Kumminkin hän pian tulee. Ja hän nyt tuleekin, ehtii määrälleen, sillä hän oli jo saapunut Jacksonvilleen, Floridassa ja sieltä lähtenyt junalla joutuakseen tänään iltapäivällä.
— Ette maininneet sähkösanomassanne mitään sulhasesta, huomautin minä Irenen äidille, joka oli vaunuissa hiljaa istunut ottamatta osaa puheluun.
— Se oli tarpeetonta, hän vastasi tavallisella itseensä luottavaisuudella. Tarkempaa selitystä en kumminkaan olisi voinut antaa. Ja hän on tyytyväinen siihen, mihin minä suostumukseni annan.
Enempää en joutanut tätä asiata ajattelemaan. Irene jatkoi puhelua isästä ja veti tietysti huomioni puoleensa. Avomielisesti hän puhui, että isä on hyvin rakastettava henkilö, vaikka onkin hänellä omituisuuksia erittäin muitten mielestä. Ireneä kohtaan oli hän aina ollut hyvä. Enimmäkseen oli hän matkoilla. Irene ja äitinsä kyllä tahtoisivat, että hän jo asettuisi kotiin ja palkkaisi eri henkilöitä matkustamaan, mutta siihen ei isä suostu, vaan sanoo liikkeen menestymisen vaativan hänen innokasta työtään. Se oli hänen luontonsa mukaista. Mutta kun hän oli kotona, oli ne päivät erittäin herttaisia, sillä isä tuolloin omisti kaiken huomionsa ja rakkautensa ainoalle lapselleen. Toisinaan häntä vaivasi kova synkkämielisyys, mutta kun Irene astui hänen luokseen ja pyyhki hänen otsaansa, silloin tuli isä taas hyvälle tuulelle ja huolet haihtuivat. Hänellä oli liikkeessään niin paljon ajattelemista, että kotonakin ne huolet pyrkivät välistä vaivaamaan.
Tähän tapaan jutteli Irene ja lopuksi sanoi:
— Olen varma siitä, että sinä hyvin tulet pitämään isästäni. Hän tulee samalla sinunkin isäksesi. Eikös niin, äiti, että isäkin mielistyy suuresti vaaliini?