Sille kannalle asiat jäivät.
Lähtiessäni painoin minä suudelman Irenen otsalle, kunnioittavasti ja pyhästi, melkein kuin veli sisarelleen. Irene oli minusta kuin puhdas, hento kukka, jota en minä käteni kosketuksellakaan tahtonut saastuttaa. Onnellisena aloin minä valmistautua häihin.
V.
— En voi kuvata niitä riemun tunteita, jotka valtasivat minut saapuessani New Yorkin satamaan Newportista. Olinhan tullut häitäni viettämään, onneni kruunua valmistamaan. Morsiameni oli siveyden ihanne. Hän oli mielessäni niin pyhä, että minä häntä aivan jumaloitsin kuin jotakin yliluonnollista olentoa. Onnellisissa unelmissa ihantelin laivan lähetessä miljoonakaupunkia, joka minulle entisestään oli tuttu. Oli viileä syyspäivä, ei mitään kylmyyttä eikä liikaa kuumuuttakaan. Tuntui kuin kotimaassa parhaimmalla kesällä. Aurinkokin näytti hyvin ystävälliseltä. Kesän paahtoisuuden sijasta antoi se nyt vaan ihmisten yleiseksi tyytymiseksi lämpöään. Merituuli paineli virkistävästi kasvoja. Kaikki tuntui minusta olevan sopusoinnussa sydämmeni kanssa. Olin siinä mielentilassa, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa, en tuntenut minkäänlaista vihaa sydämmessäni, ei mikään soraääni häirinnyt onnellisuuttani.
Ajattelin, että ollappa nyt äitini ja enonikin elossa näkemässä riemupäivääni, näkemässä minua onneni kukkulalla. Isäni — niin häntäkin muistin. Oliko hän elossa tai ehkä hän oli jo kuollut. Nuhtelin itseäni, että olin kantanut nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ei tuo nurjuuteni ollut oman itseni vaan äitini kärsimyksien tähden. Nyt olisin minä valmis kutsumaan häntä isäkseni, valmis antamaan anteeksi äitinikin puolesta, olin valmis unhottamaan, että isä syyttä pakotta hylkäsi rakastavan perheensä, jopa poistui ainaiseksi, saattaen äitini murheella hautaan. Mutta ihmisen ei ole tuomio. Hän oli kumminkin isäni, on vieläkin. Nyt tänään olen minä valmis antamaan hänelle uuden lapsen, nuoren, kauniin, viattoman miniän, enkelin, joka mielellään minun kauttani tulisi hänen tyttärekseen. Minä oikein kaipasin isääni. Olihan hän ainoa omaiseni, joka mahdollisesti saattoi olla vielä elossa. Olisihan hauskaa, jos hän olisi onneani todistamassa.
Rannalla oli rakas Irene äitineen ottamassa minua vastaan. Että kohtaus oli sydämmellinen, on minun tarpeeton kertoa. Tapasihan nyt sulho ja morsian toisensa hääpäivänsä aamulla. Irenen äiti oli kolmas onnellinen liitossa.
Noustessa vaunuihin selitti Irenen äiti, että hänen veljensä, päämies suuressa kahviliikkeessä Havecle & C:o, jossa myös mr. Davis oli osakkaana, oli pyytänyt minua nyt aamupäivällä puheilleen konttorissaan Broadwaylla.
Koska nyt oli vielä jotenkin varhainen, ajoimme kumminkin ensiksi kotiin, — minä kutsun Irenen kotia omakseni. Ja sinne vierellehän se olikin varustettu se meidän uusi kotimme, jonka piti tulla onnen pesäksi. Vaunujen hiljaa liikkuessa ja usein pysähtyessä vilkasliikkeisillä kaduilla me sisällä elimme omassa maailmassamme emmekä huolineet edes ulos katsoa.
Irene oli hyvin puhelias ja iloinen. Hän kertoi niistä valmistuksista mitä häitä varten oli tehty, kertoi ystävistään, jotka tulevat olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Hän kyseli olinko minä vaan muistanut parhaimmat ystäväni kutsua. Hän tahtoi oppia tuntemaan ne, ja oli varma siitä, että hänen ystävänsä miellyttävät minuakin, sillä hän oli hyvin tarkka valitessaan ystäviä, oli tuon arvostelevaisuuden perinyt äidistään. Minä koetin selittää, ettei minulla juuri huomattavia niitä ole, ainoa todellinen ja rakas ystävä on Irenessä itsessään, ja häneen minä olen kokonaan tyytyväinen, hän oli minulle enemmän kuin olisi ollut kokonainen legioona muita. Irenestä oli tämä hyvin mieleen, ja luonnollisesti hänkin vakuutti muitten ystäviensä ei olevan mitään minun rinnallani.
— Minusta tuntuu, sanoi hän äkkiä, kuin olisimme me hyvin vanhat ystävät, aivan kuin veli ja sisar. Minusta tuntuu vähän niin omituiselta ajatella, että sinä tulet minun miehekseni. Voisimmehan me olla yhtä hyvin ystävät näinkin, vai mitä?