— On, vastasi Irene ja säikähti minun kamalasta näöstäni.
Minä parkasin rämeästi ja niin vahva kuin olinkin vaivuin sortuneena, pyörryksissä lattialle.
Kun siitä havahduin tunnoilleni, olin minä leposohvalla ja Irene äitinsä sekä lääkärin kera valelivat päätäni. Minä näin hädän mikä Irenellä oli ja olisin tahtonut häntä lohduttaa, mutta en voinut. Oi, eihän Irene vielä tietänyt kauheinta!
Nähtyään minun tointuvan riemastui suloinen, naisellinen olento, jota minä morsiamekseni olin oppinut kutsumaan. Lääkäri sanoi, ettei mitään hätää ollut, kaikki oli tullut vaan äkillisestä mielenliikutuksesta. Sitte istuutui Irene tuolille viereeni ja äitinsä istui hiukan kauvempana. Minä en voinut puhua mitään, katsoin vaan kammolla Ireneä. Hän ei ymmärtänyt katsettani ja ratkesi itkuun. Hänestä lienee tuo katse tuntunut niin vieraalta entiseen verrattuna. Mutta samalla tulin minä surumieliseksi, ja sääli valtasi minut. Tartuin Irenen käteen ja puristin sitä hellästi, mutta taas äkkiä tuntui minusta kuin olisi tuo käsi ollut hehkuva tulikekäle, ja minä heitin sen pois.
Silloin aukeni ovi. Sisälle astui komea mies … punerva tukka … kauniit kasvot… Väristys valtasi minut. Hän ei nähnyt minua ja kääntyi oitis vaimoonsa.
— Ihmettelin, kun en ketään tavannut portailla vastassa; sanottiin, että Irenen sulhanen on tullut sairaaksi, puhui tuo mies.
Irene riensi isäänsä syleilemään ja hän selitti muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut. Tulija kääntyi nyt uteliaana minun puoleeni. Mutta heti pysähtyi hän ihmeissään, asetti kätensä otsalleen, ja entisiä muistoja näkyi johtuvan hänen mieleensä. Taas lähestyi hän pari askelta minua kovassa mielenliikutuksessa. Leukansa tärisi, ja kauhu kuvautui kasvoillaan.
— Irenen sulhanenko? sopersi hän. Häät … tänään … sinä …. Irenen puolisoksi…? Tauno…
Nuo sanat tulivat kuin ankarasti työntämällä ulos.
Varsinkin viimeisen sanan karjasi hän kuin kuolemanpiston saanut. Tämän perästä hän riensi pois ja sulki oven jälkeensä.