Irene juoksi jo portaita alas eikä vastannut mitään. Työnsin oven auki ja näin sen komeasti kalustetuksi makuuhuoneeksi.
Vasta vanhempien kodin ovella tapasin Irenen. Sisälle tultuamme vei Irenen äiti meidät saliin, mikä oli laitettu illan juhlallisuutta varten. Takaosassa oli kukilla ja köynnöksillä koristettu katos, jonka alla vihkimisen oli määrä tapahtua. Äiti pyysi koetteen vuoksi meitä asettumaan katoksen alle, että hän saisi päättää tokko kaikki laitokset häntä tyydyttivät asiaan nähden. Hyvin oli hän tyytyväinen.
Näin kuluttelimme aikaamme illan tuloa odotellessa.
— Luulen, että isä on pian kotona, sanoi rouva Davis, kun oli viimeistelysilmäyksen heittänyt kaikkiin varustuksiin.
— Tule, Tauno, huusi Irene, minä näytän sinulle nyt isän kuvassa, että voit jo ennen tuloaan tutustua hänen piirteihinsä.
Ja kädestä taluttaen hän vei minut perhesalonkiin, jossa oli seinällä maalattuja kuvatauluja.
— Tässä hän on, sanoi Irene, morsiameni.
Ja me pysähdyimme suuren miehenkuvan eteen, jolla oli … punerva tukka … kauniit kasvot … synkkämielinen katse…
Minä katsoa tuijotin tuota kuvaa kuin manalan haamua. En voinut liikkua paikaltani, tuntui kuin koko maailman paino olisi laskeutunut päälleni.
— Onko tuo sinun isäsi? sain minä hädin tuskin kurkustani soperretuksi.