— Tähän saakka kestää kertomus onnestani, jatkoi hän surullisena.
Lopun esitän niin lyhyesti kuin suinkin.
Jouduttuani yksin huoneeseeni tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Ihmettelin itse tätä enkä voinut ymmärtää, mutta oli aivan kuin olisin jotakin kamalaa aavistanut. Turhaan koetin tuota selittämätöntä tunnelmaa ajaa pois.
Mutta Irene pelasti minut alakuloisesta tunnelmasta hääpäivänäni. Menin viereiseen huoneeseen ja pian tuli sinne Irene kevyessä, aistikkaassa ja kotoisessa päivällispuvussa. Hän oli kuin päiväpaiste levittäen valoa kaikkialle missä liikkui. Hän istui minun syliini, ja me puhelimme rakkaita sanoja, joilla kihlatut tuovat edes vähäiseksi osaksi niitä tunteita ilmi, mitkä heidän povessaan liikkuivat.
Hetken siinä puheltuamme astui odottamatta sisään Irenen äiti. Hän oli nähtävästi innolla touhunnut ja järjestänyt asioita illan juhlahetkeä varten. Irene säpsähti aivan kuin olisi keksitty pahanteosta ja hypähti kainona pois sylistäni. Mutta rouva ei sitä pannut huomioon. Hänellä oli kiire ja sanoi vaan:
— Tahdon huomauttaa Irenelle, että mene nyt näyttämään sulhasellesi huoneustoa, johon tulette asumaan.
Sitte hän kääntyi pois toimiinsa.
Pian olimme alakerrassa. Kevyen keepin autoin Irenen hartioille, itse heitin päällystakin päälleni ja katuoven kautta kiersimme viereiseen huoneustoon. Tuntui omituiselta avata ovi tuohon rakennukseen. Tässä on siis tuleva kotimme, koti tämän illan jälkeen.
Olimme taas hilpeällä mielellä. Irene iloisena johdatti minua huoneesta huoneeseen. Sirosti ja arvokkaasti olivat ne sisustetut. Huomasin, että Irene ja äitinsä olivat ottaneet selville, mistä minä pidin, millaisesta sisustuksesta ja järjestelystä. Juoksulla kulimme kerroksesta kerrokseen enkä minä säästänyt mielihyväni ilmaisua.
Yksi huone oli vielä käymättä, vaan Irene riensi sen ohitse.
— Mikäs tämä on? kysyin minä.