Niin, sellainen kuva jäi ystävästäni, kun kuulin hänen kertomuksensa.
II.
— Sinä pidät minua kovin onnettomana — alotti ystävä kertomuksensa — ja niinhän minäkin sitä tunnen. Mutta usein myös on ajatukseni ja tunteeni niin turtana, etten käsitä minkäänlaisia tuskia. Ja nykyisin en enää sen onnellisempia hetkiä uskalla toivoa. Oletko kuullut kuinka ihminen ennen kuoliaaksi paleltumistaan rupeaa tuntemaan suloista lämpöä ruumiissaan, ja kylmän vihat ovat tuntemattomia? Niin saatan minäkin usein olla kokemattomana kivuistani.
Mutta olen minä todella ollut onnellinenkin. Oi kun ajattelen syntymäpaikkaani, pientä merenrantakaupunkia Pohjanlahden rannalla! Minä muistelen sitä ja lapsuuteni aikaa kaihomielellä niinkuin ensimmäinen ihmispari lienee ajatellut kadotettua paratiisiansa. Myös minä olen ollut lapsi, iloinen, huoleton, rakastettu ja onnellinen.
Minulla oli suloinen, herttainen äiti, joka maailmassa ei rakastanut mitään niin paljon kuin minua. Hän oli lempeä olento, yksi niitä sieluja, joitten luulisi enkeleinä tähän maailmaan tulleen. Oi sitä armautta mikä oli hänen silmissään, ja hempeyttä kaikessa askartelemisessa! Minä en ole ainoa, joka näin arvostelen. Koko seutukunta tunnusti samaa.
Isäni oli pienestä pojasta oleksinut merillä. Hän oli "sivistyneestä perheestä" peräisin, mutta nuorena koulupoikana oli saanut vastustamattoman halun lähteä merille. Kun ei kotoa annettu tähän lupaa, karkasi hän omin päinsä. Niin hän jo nuorena tottui ja rakastui merielämään. Ensin palveli hän laivapoikana, mutta sitte kykynsä nojalla nousi parempiin paikkoihin ja pääsi jo nuorena perämiehen apulaiseksi.
Luonteeltaan oli isäni omituinen, hetkellisten mielialojensa ja oikkujensa orja. Hänelle saattoi yhtäkkiä pälkähtää päähän mitä kummallisimpia tuumia ja niitä hän äkkipäisyydessään pani täytäntöön. Mutta ne, jotka kaupungissa hänen tarkemmin tunsivat, sanoivat, että tuossa olikin hänen ainoa vikansa.
Hän oli kaunis mies. Rannikkokaupungin neitosten sydämmet tulisemmin sykkivät, kun tuli meriltä "kultatukkainen meripoika", kuten häntä hiustensa värin mukaan kutsuttiin. Merillä kulkevat toverinsa rakastivat häntä iloisuutensa, hilpeytensä tähden, mutta ihmettelivät sitä, että maissa hänen luonteensa hiljaiseksi, jörömäiseksi muuttui. Tätä hiljaisuutta taas muut pitivät hyvänä merkkinä. Meripojat maihin päästyään tavallisesti ovat entistä rajummat, mutta tämä oli poikkeus. Hän oli melkein alakuloinen.
Hän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä vilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella rakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin onnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois merielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen todellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin oli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin laidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän omisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli rakennettuna.
Onnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän rakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini ominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä hyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle harvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään aihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään siitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän palannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran oli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan — muka tukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin palannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut hänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty. Lieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai oliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä löydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin ihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä hänen seurapiirinsäkään voi käsittää.