Hän huomasi tämän, mutta hymähti sitten surullista hymyään ja sanoi:
— Elä pelkää, ystävä! Ei minulla ole rohkeutta. Jokin mahtava voima estää käyttämästä kättäni silloin kun tahtoisin. Tästä elämän kurjuudesta haluaisin päästä, mutta minun ei sallita. Minun määräni ei ole vielä hyvitetty eikä tulisi kuolemallanikaan maksetuksi. Minun täytyy kärsiä, nähdä kidutusta jo elämässä. Raivottaret ajavat minua ja täyttävät kostoansa. Se on välttämättömyys. Minä en voi sille mitään.
— Ehkäpä sinäkin vielä voit saada hoivaa, unhotusta, koetin minä lohdutella.
— Unhotusta en koskaan elämässäni, enkä hoivaakaan ennenkun luonnon järjestyksen mukaan ruumiini riutuu ja henkeni pääsee vapaaksi.
— Niin kauvan kun on elämää, on toivoakin, sanoin minä vastaukseksi hänen toivottomaan päänpudistukseensa.
Hän painoi päänsä alas ja vapisi liikutuksesta.
— Elämälläni minuun itseeni nähden ei ole mitään tarkoitusta enää. Minä olen kuin haaksirikkoinen laiva, joka harhailee elämän merellä tietämättä suuntaa ja ilman päämäärää. Monet muutkin mahtanevat niin matkailla, mutta tuskin kenenkään alus on niin hylyksi joutunut kuin minun, ilman peräsintä, ilman purjeita, ilman mastoja ja ilman kompassia.
— Kerro minulle elämäsi tarina, pyysin minä, kun näin hänen nyt olevan avomielisellä tuulella.
Ja hän nyt oli siihen valmis.
Hyväntahtoinen lukija, käsittele tätä nyt seuraavaa kertomusta myötätuntoisuudella ja säälillä. Silloin on sinulla sama tunnelma, mikä minulla oli ystäväni kertomusta kuullessa, silloin ymmärrät onnettoman ihmissydämmen kärsimykset. Oletko nähnyt aavalla aholla kasvavan nuoren, yksinäisen petäjän? Vapaana on se paisunut, vapaana kasvanut ja iloissaan kohottaa päätänsä taivasta kohti, ehkäpä ylpeänä luullen pilviäkin tapaavansa. Mutta sitte tulee jumalanilma. Salama välähtää taivaalta, iskee tuohon mitään pahaa aavistamattomaan petäjään, katkaisee sen latvan ja kannostakin vielä kiskaisee sälön ydinjuuria myöten.