Eräänä iltana — silloin oli tavattoman sateista ja ränsyistä — oli hän entistä alakuloisemmalla mielellä. Hän oli mailmanmanaajatuulella ja tyytymättömänä kaikkeen oloon ja elanteeseen. Meillä oli ollut aikomuksena taas muuttaa majaa, mutta sään sopimattomuus oli tullut esteeksi. Mikä sitä semmoisessa ilmassa matkan tekoon! Satoi kuin turkinhihasta, aivan kuin taivas olisi ollut auki. Akkunoitakin pitkin ulkopuolella vesivirrat valuivat. Ja kun milloin vedentulo lakkasi vähemmäksi, rynkäsi tuima tuulispää isojen kivikartanoiden komeroihin, jotka härnäsivät sen surkeasti vonkumaan. Minä istuin hänen huoneessaan — omani oli seinän takana. Hän istui akkunan ääressä ja äänettömänä katseli ulos mustaa pimeyttä. Kasvot vaan väliin värähtelivät ja osoittivat elon merkkejä. Näytti siltä kuin ihohiiri olisi ne saanut liikkeeseen vaan kukatiesi olikin se rinnan polttava tuska —
En ollut minäkään puhetuulella. Se tavallinen haikea kaihomielisyys, joka tuommoisina ikävinä iltoina ahdistaa, ei antanut minullekaan rauhaa. Nojasin tuolin selkää vastaan ruumis jäykkänä. Sieluni se matkasi omia maitaan eikä antanut kahlehtia itseään. Se pistäysi ensin lapsuuden kotiin, siitäpä — hautausmaalle ja lopuksi pysähtyi hänen hautakummulleen, paikalle, jossa oli myös onneni, iloni hauta. Siellä viivähti sieluni kauvan, hyvin kauvan eikä olisi sittekään hennonnut lähteä pois. Se olisi halunnut sulattautua hänen sielunsa kanssa yhteen.
Sitä olin aina ennenkin uneksinut, usein ja kiihkoisesti. Ja silloin olin tuntenut kajastusta onnesta sekä siitä hurmautuneena luullut haudatun uudelleen eloon nousevan. Mutta todellisuus, tuo enkeli välkkyvine miekkoineen oli ajanut Aatamin toivottomuuden korpeen, jossa "joka koivu koikkoavi, joka havu hakkoavi". Ihanasta unesta armottomalla tavalla herättyä todellakin masentui mieli ja pyrki araksi.
Ystäväni murjotti nyreissään. Hän oli suutuksissa huonoon säähän, suutuksissa omaan itseensä ja kaikkeen, niin syylliseen kuin syyttömäänkin. Mitä myrkyllisiä mietteitä lienee miettinytkin siinä tuijottaessaan silmiään räpäyttämättä ulos synkeyteen? Toinen kätensä nojasi kelmeätä poskea vasten ja toista kouraansa vaistomaisesti aika ajoin nyrkkiin puristeli, aivan kuin olisi tahtonut lyödä jotakin. Silloin aina pakkautui verta päähän, tummaksi pullistutti otsakulmat ja mustensi hiukan muotoa. Muuten elottomissa silmissä näkyi tällöin enemmälti tuota outoa välähdystä.
Mies oli noiden raivostuspuuskauksien aikana kuin raudasta. Kaikki jäntereet kovottuivat ja jalka näytti olevan valmis potkasullaan murtamaan puhki vahvan lattian. Hän oli kuin jousi jännitettynä viimeisimpään virepykäläänsä, valmiina laukeamaan. Mutta siitä pingoituksesta se vähitellen lauhkeni, voima meltoutui ja hetken perästä kuoli.
Kärsimyksien alainen ystäväni tapasi silloin takaraivoansa ja hierasi sitä hiukan. Pelkäsi kai aivojansa, eikä se pelko suotta ollutkaan. Jo sitä ihminen näennäisesti vähemmissäkin sieluntuskissa järkensä saattaa menettää. Kauheita muistoja hänellä lienee, kun noin vallattomina aivokopassa rynkäilevät.
Minua pyrki taas pelottamaan, kuten aina kun hän tuolle päälle sattui. Sama kammo, mitä tunsin ensi kerralla häntä kohdatessani, valtasi minut taaskin. Kumma ilme kasvoissa synnytti vastenmielisyyttä.
Vasta sitten kun hän rauhoittui täydellisesti, tyynnyin minäkin. Ja kun hän lauhtui lopullisesti, huokasi syvään helpotuksesta ja katsoi surumielisesti minua silmiin, — silloin olin taas sama ystävä, joka pidin päämääränä lievittää hänen tuskiaan.
Mutta silloin tein minä erään havainnon. Mainitsematta on minulta jäänyt, että ystäväni piti paljon absintista, tuosta huumaavasta nesteestä ja monta kertaa oli sillä sulattanut sydämmensä, keventänyt mielensä. Kyllähän siten hankitut ihanat toiveet jälestäpäin pettivät ja katkeroina irvikuvina kouristivat, mutta hermojen turruttaminen väkevällä nesteellä antoi hetkeksi unhotusta.
Absinttilasi oli nytkin hänen vierellään pöydällä, mutta sen rinnalla näin nyt pienen pullon, jossa oli epäilyttävää ainetta. Sen lienee hän tuskan aikana ottanut taskustaan ja hiukan aavistin, mitä siinä pullossa oli. Kun hän oli nyt rauhoittunut eikä nähtävästi ollut käyttänyt pullon sisustaa, en minä hätäillyt. Vaan kyllä olin tarkkaavainen vartioimaan hänen liikkeitään ja valmis tempaamaan myrkyn pois. Myös heitin häneen surkuttelevan, vaan nuhtelevankin katseen.