Nyt jos koskaan piti minun pysyä hänen seurassaan. Katsoin sen velvollisuudekseni, kun näytin olevan hänen ainoa ystävänsä. Muutenkaan en tiedä mikä tenhovoima lienee minua kiinnittänyt häneen. Niitä on noita kummallisia mielijohteita aina ihmisillä. Eikä niitten alkusyytä monestikaan tiedä.
Minulla vaan oli vastustamaton halu työntyä hänen matkaansa, ajaa yhdessä ainakin siksi kunnes pääsisin osalliseksi hänen varmaankin surullisesta elämäkertomuksestaan ja ystävänä ehkä voisin häntä hiukan auttaa. Kaiketi oli minulla hieno, hämärä aavistus siitä, että tuo kummallinen mies, joka näytti niin synkältä ja pelottavalta, oli kokenut samoja kärsimyksiä, tuntenut samoja tuskia kuin minäkin, ja vielä suuremmassa määrässä. Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät kohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet, koskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen solmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin.
Ja nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää. Siihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä luiskahti käsistäni.
Minä valmistauduin kuin hengen hädässä lähtemään jälestä. Asemalle tultuani ja lähtevän junan vaunurivejä sivuuttaessani näin hänen istuvan eräässä osastossa. Samalla näin myös hänen kahtalaisen katseensa, jota en oikein osannut selittää oliko se harmin vai ilon ilmettä.
Juna oli aivan liikkeelle lähdössä. Minä hyppäsin matkaan, ja niin olin taas matkaamassa hänen kanssaan.
* * * * *
Enkä minä häntä hevillä heittänyt. Minne hän meni, sinne minäkin. Ja ajan kuluttua luulin jo saaneeni hänen luottamuksensa ja ystävyytensä vallatuksi.
Kumpikin olimme kodittomia kuin taivaan linnut ja rauhattomia kuin kuolleitten sielut. Aikaa oli meillä summamäärältä ja lääniä laajalti. Halusimme kumpikin elää vaan päiväkseen, unhottaa oma entisyytemme, upottaa se syvyyteen, josta se ei enää milloinkaan nousisi rintaa repimään ja sydäntä syömään. Mutta sitä ennen piti minun välttämättä tietää mitä hän halusi hukuttaa, että olisin saanut olla siinä apuna.
Sitä lienee hänkin vähitellen ajatellut. Epäluulo ja salaperäisyys hiljoitellen häipyi. Minä vakuutin hänelle ystävyydestäni ja koetin voimieni mukaan ottaa osaa kärsimyksiinsä. Hän ymmärsi rehellisyyteni.
Kun hän milloin yritti tulla synkkämieliseksi, ehätin minä karkoittamaan sitä teeskennellyllä iloisella puheella tai uusilla matkaehdotuksilla. Välistä se ei luonnistunut, varsinkin kun hän oli herkkä huomaamaan väärää väriä äänessä kokkapuheita keksiessäni. Mutta usein hän myös jälestäpäin tarttui käteeni ja sanoi: "Kiitos!"