Kohdata kansalainen vieraalla maalla muukalaisten keskuudessa ei tunnu aivan vähäiseltä hauskuutukselta, varsinkin niinä aikoina kun koti-ikävä ja selittämätön kaipuu tekee olon ulkomailla liian yksinäiseksi. Minä ainakin olin hyvin huvitettu ja iloissani odottamattomasta tuttavuudesta. Minä tunsinkin, että omaa suruani en nyt niin tullut ajatelleeksi. Se hetkinen vastenmielisyys, minkä vaikutuksen minuun alussa teki Tavastin kolkko kasvojen ilme, pakeni pian, ja minä koetin vaan etsiä keinoja, miten voisin jatkaa tuttavuutta kauvemminkin. Mutta hänpä ei näyttänyt ollenkaan pitävän seurastani.
Mikä mahtoi hänellä olla, miksi karttoi hän keskustelua kotimaasta ja itsestään, miksi vältteli kansalaistaan, joka myöhemmin lähteneenä kentiesi olisi yhtä ja toista voinut kertoa yhteisistä tutuista tai ainakin kotimaan oloista? Jotakin salaperäistä siinä oli, ja se nosti minussa suurinta uteliaisuutta.
Kärsinyt hän oli paljon, siitä minä olin varma. Se levottomuus, millä hän rautatievaunussa herätti yleistä huomiota, saattoi äkkiä jäykistyä mitä kankeimmaksi tyyneydeksi. Toisinaan voi hän kuin kylmä kiviveistos tuijottaa pitkiä aikoja yhteen kohti jäsentäkään liikuttamatta, sillä aikaa kun sielu matkusteli, missä lieneekin avaruuden äärillä. Olin tekevinäni hänestä sen havainnon, ettei kaikistellen henkikykyjen toiminta ollut aivan säännöllinen, välistä näin hänessä melkein mielenvian oireita.
Myöskin tein havainnon, että hän synkkämielisyytensä pahimpina hetkinä oli itsemurhan aikeissa. Matkatamineittensa joukossa oli hänellä nuoran palanen, joka oli silmukalle solmittu. Erään kerran kun äkkiä tulin hänen luokseen, oli hän hyvin epäilyttävästi käsittelemässä revolveria. Nähtyään minut sukelsi hän sen nopeasti taskuunsa. Mutta ei hän ollut vihastuksissaan minulle odottamattomasta häiritsemisestä. Päinvastoin nousi hän iloisena ylös ja näytti hyvin kiitolliselta, aivan kuin olisin pelastanut hänet.
Tämäkin teki sen, etten tahtonut jättää hänen seuraansa. Vaikka hän ei muuten näennäisesti pitänyt seurastani, alkoi hän kumminkin vähitellen tottua minuun, ja muutamien päivien perästä keskustelu yleisistä asioista luisti helposti. Yhdessä kävimme me katselemassa taidekokoelmat ja muut merkillisyydet. Hän näytteli ja opasti minua. Hyvin tottunut ja asian tunteva näkyi olevankin.
Mutta keskustelua en saanut hänen omiin elämänkokemuksiinsa johtaa.
Silloin muuttui hän paikalla synkkämieliseksi ja jöröksi.
— Kovia kärsimisiä ja tuimia kohtalon iskuja on minulla ollut, myönsi hän jo kyllä, mutta ei ruvennut lähemmin selkoa tekemään. Uteliaisuuteni kiihtyi vaan sitä mukaa kun ystävyyteni häneen lujittui. Mutta ei ollut toivoakaan saada selitystä arvoitukselle. Itseäni en suurin ajatellut, niin olin häneen kiintynyt. Ja mitäpäs ne minun vähäiset kärsimiseni olisivat hänen rinnallaan —
Eräänä aamuna, kun olin aikeessa astua huoneestani hotellissa käytävän läpi hänen luokseen aamutervehdykselle, oli hän matkatamineissa ja laukku kädessä. Kun minä kummastuksissani kysyin, mikä oli aikomuksena, selitti hän matkustavansa pois, toiseen kaupunkiin.
Siis hän yritti paeta minua! Ei ollut mitään edeltäpäin koko matkasta virkkanut. Meillähän oli sillekin päivälle edellisenä iltana oma ohjelma jo laadittu. Minä sanoin lähteväni nyt hänen matkaansa, jos vähän odottaisi. Hetken hän epäröi, mutta ynseänä läksi kumminkin, ilman hyvästiä, ilman kädenpuristusta.
Nyt aloin ymmärtää häntä hiukan. Hän pelkäsi minua, pelkäsi sitä, ettei elämänsä salaisuutta jaksaisi kauvemmin minulta pitää. Helpommin luulin nyt tajuavani muutamia kohtauksia viime päiviltä. Hän oli ollut tavallista levottomampi ja epäillyt enemmän itseään. Ja muun ei kai luullut auttavan kuin kiireellisen paon.