Minuit sai uuden Amerikankiihkon Ruotsissa. Uutta retkikuntaa puuhattiin ja yllämainitut hollantilaiset lupasivat suorittaa puolet kustannuksista, ja toisen puolen kustansi "kolme Oxenstjernaa Ruotsin hallituksessa ja Klaus Flemming". Säännöt tehtiin siirtolaa varten ja kuningatar Kristiina ne vahvisti.
Kaksi Etelämeren komppanian laivaa, "Kalmarin avain" ja "Grip" varustettiin retkeä varten ja syksyllä 1637 lähti retkikunta liikkeelle Gööteporista. Mukana oli pappi, insinööri ja noin 50 perhettä siirtolaisia. Varmaa ei ole siitä oliko tässä retkikunnassa suomalaisia, mutta luultavaa on kumminkin, että siinä oli Vermlannin suomalaisia, jotka olivat saaneet kokea kovaa sortoa Ruotsissa ja siksipä olivat halukkaita muuttamaan.
Maaliskuussa 1638 saapui tämä retkikunta Delawarejoelle ja pian piti Minuit yhteisen neuvottelukokouksen ruotsalaisten ja intiaanien kanssa. Huomattavin intiaanipäällikkö kokouksessa oli Minquessa-intiaanien johtaja, soturivanhus Mitatsimint, joka ihastuneena ruotsalaisten lahjoihin möi kernaasti maata tulokkaille ja taivutti muitakin päälliköitä myymään. Ruotsalaiset maksoivat maista enemmän kun intiaanit älysivät tahtoakaan. Näin ostivat ruotsalaiset koko sen maa-alueen, joka on nykyisten Christiana Creekin ja Schuylkiljoen välillä. Ystävyys uutistulokkaiden ja intiaanien välillä vahvistettiin "ikuisiksi ajoiksi" eikä se koskaan pahemmin päässyt särkeytymään, mikä on merkillistä, sillä muut uutisasutukset Amerikassa olivat melkein alituisesti sotajalalla intiaanien kanssa.
Retkikunnan mukana tullut maanmittari, luutnantti Kling teki kartat ja asetti rajoille patsaat varustettuna kuningattaren nimimerkillä.
Nyt oli hyvä ja luja alku "Uuden Ruotsin" siirtokunnalla, mutta kun 30-vuotinen sota yhä piti Ruotsin huomiota kiinnitettynä siinä ja vaati varoja, ei muistettu valtameren takaisia. Onnettomuudeksi siirtokunnan hyvä turva Peter Minuit hukkui ja hänen sijalleen lähetetty uusi kuvernööri palasi pian takaisin vanhaan maahan.
Se toki oli hyvä asia, että intiaanit pitivät liittonsa ja olivat ystävällisiä, mutta hollantilaiset Uudessa Amsterdamissa (nykyisessä New Yorkissa) olivat koko ajan katsoneet karsain silmin ruotsalaisten siirtokuntaa ja yhä vielä katsoivat Uuden Ruotsin alueen oikeastaan heille kuuluvan. Jo heti ruotsalaisten tultua oli hollantilaisten kuvernööri Wilhelm Keift pannut vastalauseensa asettumiselle Delawarejoen varsille.
Mutta ruotsalaiset eivät säikähtäneet. Vaikka heillä ei ollutkaan muuta sotilaallista turvaa kun Minuitin rakennuttama pieni Kristiinalinna nykyisen Wilmingtonin kaupungin kohdalla, jossa varustuksessa oli vaan muutama tykki ja 24 miestä, eivät hollantilaiset uskaltaneet päälle tulla, sillä siihen aikaan olivat ruotsalaiset pelättyjä sankareita, johon asemaan uroteot pitkällisessä sodassa olivat heidät korottaneet.
Uutisasukkaat vähälukuisinakin edistyivät hyvin. He onnistuivat saamaan käsiinsä jotenkin huomattavan osan intiaanikauppaa. Siirtokunnassa vallitsi vilkas toimeliaisuus: huoneita rakennettiin, maata viljeltiin, siementä kylvettiin ja tupakkaa istutettiin. Viimemainittuun kasvatukseen pantiin hyviä toiveita, että se tulevaisuudessa muodostaisi siirtokunnan parhaan tulolähteen. Turkiskauppa ja kauppa Länsi-Intiassa antoi niinikään hyviä toiveita.
Nämä kaikki seikat käsitti Ruotsin hallitus, ja kun tilaisuutta tuli, lähettikin se vihdoin siirtokunnalle apua. V. 1642 lähetettiin Ruotsista siirtokunnan avuksi uusia siirtolaisia kahdella laivalla. Ja mukana tuli uusi kuvernööri everstiluutnantti Juhana Printz, oikeudentuntoinen ja toimeensa sopiva mies. Laivat saapuivat Amerikkaan helmikuussa 1643 oltuaan matkalla viisi kuukautta.
Valoisammat ajat koittivat nyt siirtokunnan tulevaisuudelle. Seuraavat vuodet olivat kaunista edistyksen aikaa. Uusi Ruotsi oli kukoistuksessaan. Kirkkoja rakennettiin, sekä toimessaan harras ja tunnollinen ruotsalainen pappi Juhana Campanius harjoitti siunauksellista työtään siirtolaisten keskuudessa sekä intiaanien valistamiseksi. Uutisasutusta lavennettiin aina nykyiseen New Jerseyn valtioon Trentonin kaupungin tienoille asti. Mutta laajennus tähän suuntaan suututti yhä enemmän hollantilaisia. Tämä hollantilaisten viha oli melkein ainoa synkkä pilvi muuten onnellisen siirtokunnan taivaalla. Intiaanikauppa kävi hyvästi ja tavaroita, yksin maanviljelyksen tuotteitakin pystyttiin myymään englantilaisille, jotka kävivät Delawarejoen suulla ostoksiaan tekemässä.