Yleensä on Amerikassa elävistä suomenruotsalaisista se mainittava, etteivät he suinkaan vihaa ja ylenkatso suomenkielisiä veljiään, vaan päinvastoin kunnioittavat heitä ja mielellään ovatkin heidän seurassaan. Amerikassa on nostettu kysymystä siitä tahtovatko he esiintyä "finländareina" vai pelkkinä suomalaisina. Viimemainittu nimitys on heille rakkain.
Pakko on käskenyt henkisyyttä harrastavien suomenruotsalaisten Amerikassa usein liittymään varsinaisten ruotsinmaalaisten siirtolaisten puuhiin, mutta siellä he eivät viihdy. Vaikka kieli heitä yhdistääkin, tuntevat he olevansa vieraita ja kuuluvansa muuhun joukkoon. Ei ole harvinaista nähdä heitä suomenkielisten seuroissa ja iltamissa, vaikka eivät kieltä ymmärräkään.
Kun raittiusharrastus on tullut vilkkaammaksi heidän keskuudessaan, ovat he halunneet paikallisyhdistyksinä liittyä suureen suomalaiseen pääyhdistykseen, Veljeysseuraan. Äskettäin ruvettiin heitä ottamaan siihen ja nyt on jo monta seuraa ruvennut yhdystyöhön suomalaisten kanssa.
Seurakuntaharrastukset suomenruotsalaisten keskuudessa ovat vasta alulla, mutta nekin ovat vilkastumassa suomenkielisten antaman esimerkin mukaan. Kunnioituksella puhuvat he suomenkielisten harrastuksista, jotka ovat jo enemmän näkyvää saaneet aikaan.
Nykyisin on pari suomenruotsalaista, John Gullans ja C. W. Carlson, ruotsalaisten tunnetussa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa valmistumassa papeiksi. Näin pääsee vähitellen kehittymään seurakuntapuuhat ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme ja he kunnialla alkavat kulkea suomenkielisten veljiensä näyttämää tietä.
Henkiset riennot.
Amerikan suomalaisten keskuudessa puhutaan paljon ja alinomaa "yhteispyrinnöistä". Niillä tarkoitetaan seura- ja seurakuntaharrastuksia. Nimi ei ole aina aivan paikalleen sattuva. Löytyy "yhteispyrintöjä", joilla ei ole yhteisyys, vaan juuri yhteisyyden hajoittaminen tarkoituksena. Mikä yhteispyrintö on sellainen seurakunta tai raittiusseura, joka jollakin paikkakunnalla on nostettu pystyyn toisen, ennestään toimimassa olevan seurakunnan tai raittiusseuran hajoittamiseksi! Ja sellaisia esimerkkejä tarjoaa Amerikan suomalaisten seuraelämä kosolta.
Huolimatta siitä on Amerikan suomalaisen luonteen pohjana halu yhteistyöhön, kansalliseen yhteisvaikutukseen. Ei tarvitse sattua kun muutamia kymmeniä suomalaisia yhdelle seudulle ja silloin he jo alkavat laittaa noita "yhteispyrintöjä", perustavat raittiusseuran, sitte lainakirjaston jopa lauluseuran tai soittokunnan. Ja kun raittiusseura on saanut vähän aikaa vaikuttaa, muokataan maata sekä, kun kansalaisten luku hiukan kasvaa, aletaan jo perustaa seurakuntaa ja vähitellen ruvetaan hankkimaan pappia käymään seudulla. Alku melkein aina näyttää hyvin kauniilta, ollaan yksimielisiä ja saadaan väkilukuun nähden ihmeellisiä aikaan. Mutta sitte tavallisesti alkaa pian erimielisyyttäkin näkyä. Seudulle on ilmestynyt sellaisia, jotka eivät ole tyytyväisiä yhteispyrintöjen johtoon. He alkavat pyrkiä johtajiksi, vaan vanhat, ennestään valjaissa olevat eivät hekään ole herkkiä luopumaan asemastaan. Syntyy puolueita ja niiden välillä enemmän tai vähemmän kiivasta taistelua keskenään. Sitte käy tavallisesti niin, että yhteispyrinnöt jakautuvat kahtia, ruvetaan ajamaan kaksilla valjailla: on kaksi seurakuntaa, on kaksi raittiusseuraa j.n.e. Ja kansalaisten välille syntyy syvä juopa, jota ei ole helppo saada tasautumaan. Puoluetaistelu herättää persoonallista vihaa, eri puolueet koettavat vahingoittaa toisiaan niin paljon kun suinkin ja kansalaiset niistä puolueista eivät enää seurustele keskenään.
On ymmärrettävä, että yhteispyrintöjen varsinainen tarkoitus näin tulee unehutetuksi. Raittiusseura ei enää niin innolla ajakaan raittiusasiaa, vaan etusijan harrastuksissa on saanut toisen seuran kanssa taisteleminen. Mutta syntyy toisinaan eri seurain välillä hyvääkin kilpailua. Koetetaan saada seurain jäsenlukua hyvin kasvamaan, tehdään suuria uhrauksia, joita, ilman puoluekiihkon innostusta, tuskin vaan tehtäisiin. Tämä kyllä näyttää kauniilta. Ennen toisen raittiusseuran syntymistä ei ehkä kuulunut kun pieni osa paikkakunnan suomalaisista seuraan. Nyt kuuluu pian enemmistö, jopa melkein kaikki. Raittiuslupauksia tehdään ja ollaan innostuneita. Mutta kun puoluekiihkossa unehutetaan todellisen, vakavan raittiushengen ylläpitäminen seurassa, eivät jäsenet olekaan kun nimeksi siinä. Lupauksia rikotaan lakkaamatta, siveellinen perustus höltyy — ja lopuksi näinkin on tuosta kahden seuran puoluekilpailusta vaan vahinkoa todelliselle aatteelle.
Kun kilpailussa ja sodassa aletaan väsyä ja kun nähdään, että asiat vaan pahenee, saattaa yhtäkkiä tulla seurain jäsenten kesken erinomainen sovinnollisuuden hengen puhallus. Aletaan kummaltakin puolen ehdottaa, että seurat yhdistetään ja taistelu lopetetaan. Ja suuressa sovintokokouksessa yhdistyminen päätetään.