Mutta keskinäisessä taistelussa isketyt haavat ovat liian syvät. Vaikka ne päältäpäin näyttävätkin umpeen menneen, on sisällä kumminkin mädätystä. Loistava sovinnollisuus on enemmän pintapuolista. Ja ennen pitkää puhkeaa puoluehenki vielä suuremmalla raivolla. Ennen ammuttiin eri leireistä, nyt ollaan käsirysyssä yhdessä mylläkässä. Oikea asia, seuran perustarkoitus ei tule ollenkaan toteutetuksi. Ja sovinnollisuuden vuoksi sitte taas erotaan eri leireihin. Kun sitte ollaan erossa ja vielä hetken aikaa on kiivailtu, rupeaa kumpikin puolue rauhallisemmin kulkemaan urassaan. Rauhallisuutta aletaan saavuttaa, mutta se on voitettu pitkillä taisteluilla ja kansalaisten perinpohjaisella kahtia jakaumisella. Vaikka nyt ruvetaankin seurain tarkoituksia tyynemmin ja vakavammin ajamaan, on kumminkin luonnollista, ettei työ niin hyvin käy, kun olisi mahdollista täydellisessä sovinnollisuudessa yhdessä leirissä, todellisessa yhteistyössä. Mutta se kahdella parilla ajaminen näyttää ainakin nykyisin vielä olevan välttämätöntä Amerikan suomalaisten kesken. Vasta sitte kun kansalaisemme kehittyvät, harrastuksissaan harjaantuvat, voidaan odottaa täydellisempää yhteistyötä.
Samalla tavalla, kuten yllä olemme esittäneet raittiustyön yleisen kehityksen, käypi kehitys seurakunnallisellakin alalla. Mutta kumminkin se, että esimerkiksi papin kustannus vaatii enemmän varoja, pakoittaa lujempaan yhteistyöhön. Se käskee puoluehurjuutta väkisinkin hillitsemään. Mutta sittekin se aivan liian suuressa määrässä vielä vallitsee.
Jos koetamme etsiä syytä tuohon kansalaistemme suureen eripuraisuuteen henkisten pyrintöjensä harrastuksissa, huomaamme senkin ymmärrettäväksi.
Ajatellaan ensin, että siirtolaisista enin osa on kokonaan noihin henkisiin yhteispyrintöihin ja niiden järjestykselliseen toimintaan kehittymätöntä kansaa. Suomessa ei ole heillä ollut tilaisuutta ajamaan, vielä vähemmin johtamaan raittius- tai muita seurapyrintöjä. Jos olisikin juuri tilaisuutta ollut, eivät he ole sitä hyväkseen käyttäneet. Siis ovat he kokonaan harjaantumattomia.
Ja seurakunnallisella alalla on heillä kaikki järjestys ja toiminta ollut Suomessa valmiina. Pappi tulee säännöllisesti ilman heidän erityisiä puuhiaan, maksut on määrätty eikä niitä auta muuttaminen. Mutta Amerikassa ovat olot vasta kehkeytymässä. Valmista ei ole, vaan seurakunta on toimintaan alusta pitäen puuhattava.
Tietysti tuo, kun noin äkkiä vaadittaisi täydellistä kokemusta, on mahdotonta. Puuhat Amerikan suomalaisten keskuudessa ovat enemmän harjoitelmia, joissa puuhaajat kehittävät itseään ja hankkivat kokemusta. Että niinkin paljon on toimeensaatu, ansaitsee ihmettelyä. Kummastella ei pidä, että on paljon erehdyttykin ja erehdytään alinomaa. Kukin puuhissa koettaa käyttää järkeään ja kykyään niin paljo kun suinkin. Siitä johtuu erimielisyyksiä. Suomalainen on sitkeä pysymään vakuutuksessaan ja tahtoo itsepäisesti viedä läpi sen tuuman, jonka oikeaksi käsittää. Pikkumaisissakin asioissa hän on omapäinen, ja pikkumaisuuksista useimmat erimielisyydet Amerikan suomalaisten yhteispyrinnöissä ovat syntyneetkin.
Mutta suurimman häiriön suomalaisten siirtolaisten henkisissä pyrinnöissä tekevät niiden johtajat. Monta puolisivistynyttä ja kokematonta, jopa siveellisesti kelvotontakin on Suomesta mennyt Amerikkaan ja ryhtynyt sikäläisiä rientoja ohjaamaan. Suomessa ovat ne saattaneet olla joissakin seurapyrinnöissä osallisina ja tahtovat olla täysiä mestareita Amerikan suomalaisten keskuudessa. Ellei heille heti anneta johtajanpaikkaa, nostavat he riitaa ja kokoavat itselleen herkkäuskoisimmista puolueen. Jos tuollainen röyhkeä johtajaksi pyrkijä sattuu olemaan siveellisesti haaksirikkoinen, joita kyllä liian paljon on Suomesta Amerikan siirtolaisoloja turmelemaan mennyt, on helposti ymmärrettävä, etteivät ajattelevammat taivu hänen johdatettavakseen. Johtajissa on kyllä pystyväisiäkin, mutta heilläkin tahtoo sikäläisiin oloihin nähden olla liian vähän kokemusta — ja itsepäisyyttä on liian paljon.
Puolueitten pääjaon muodostaa siirtolaisten keskuudessa kansalaisten suhde yleisimpään kirkolliseen yhdistykseen Suomisynoodiin ja suurimpaan raittiusyhteyteen Veljeysseuraan. Kysymys siitä oletko niiden puolella tai niitä vastaan on puoluelaisten tunnusmerkkeinä. Jyrkimmän rajoituksen on tehnyt kysymys kirkollisesta yhteydestä. Siitä on ollut kiivain väittely, tulisin sota.
Käykäämme nyt tarkastelemaan erikseen noita Amerikan suomalaisten "yhteispyrintöjä". Niiden oikein tuntemiseksi täytyy myös tuntea hiukan niiden historiaa.
Kirkolliset pyrinnöt.