— Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa, selitti sotilas.
— Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi käynyt, tiedusteli Räsänen.
— Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. — Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.
Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.
— Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen.
— Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.
— No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. — Nyt ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!
Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu Maununpoika ja Pietari Valkonen.
— Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli toisia.
— Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. — Meitä siellä vainotaan ja ajetaan tänne.
Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti: