Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara. Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.
— Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, — minulla on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee häntä vihollisilta.
Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.
— Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten itseämme, vakuutti Martti Marttinen.
Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.
ERKKI JA STINA.
Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan rouvaksi.
Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille, valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä. Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi komentajan rouva.
Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti. Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla huomautuksella:
— Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.