— Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?
— Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. — Tyttö ilmaisi täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.
— Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin tytär leikillisesti. — Itkitkö kovin lähtiessäsi?
— Ei hän silloin ollut siellä. — Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.
— Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. — Hän onkin tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.
Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:
— En minä tiedä.
Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.
— Pian se tiedetään, hän sanoi. — Luultavasti hän on jo rannalla sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.
Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa: