Luukas lausui vakavana:
— Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.
Erkki lisäsi siihen:
— Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.
Reeta jatkoi:
— Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni oli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin tänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä meren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita. Taalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi viljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla tulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä. Minä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä jouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan. Kuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.
— Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. — Kohta täältä olisi kutsuttukin.
— Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti
Reeta tarttuen veljeänsä kädestä.
Martti havahtui kuin unesta.
— Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa, sanoi hän päättävästi. — Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun vaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta, käskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan. Sen kohtalot ovat meidän kohtalomme.