He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista. Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä, Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.
Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään, joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.
Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:
— Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä metsässä.
Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.
— En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän innostuneena.
— Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti
Luukas.
Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion, ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta juomavettä.
Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista, jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia asukkaita. Hän kertoi:
— Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas. Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät, että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että kyllä hänen rahansa olivat oikeita. — Olen minä käynyt Pitkän-Riston kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä. Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä karhunpääkalloja.