— Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan, on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta, sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.
Näin juttelivat miehet aterioidessaan.
Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän oli jo kerran ampunut.
— Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. — Kyllä ne jäljet yhdytämme kuten tänäänkin.
Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät petoeläimet niitä raatelisi.
— Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn, ehdotti Erkki.
Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.
— Tuossa on jousi, sanoi Erkki. — Olenkin sitä turhaan kantanut… Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. — Hän oli huomannut ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:
— Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.
Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.