Näin pitkälle oli kirjeessä ehditty, kun kuvernöörin tytär seuralaisensa keralla astui sisälle.
— Isä, huudahti Armgard. — Meillä on tärkeätä asiaa.
— Minun virkatoimeni ovat tärkeämmät, murahti isä, mutta kun tyttö kiepsahti hänen kaulaansa, kysyi hän:
— Mikä nyt on hätänä? Haluatko lähteä ajelemaan hevosilla, jotka kuningatar minulle lahjoitti? Ne eivät ole oikein tottuneet ratsastukseen eikä täällä ole vielä muita ajoteitä.
— Ei, isä, sanoi tytär ja veti kuvernöörin istumaan puiseen nojatuoliin, jota käytettiin virallisissa vastaanotoissa hallitustuolina. — Minulla on virka-asia, tärkeä ja painava, joka koskee alamaisesi onnea ja menestystä.
Jättiläiskuvernööri oli kuin karhu kesyttäjänsä kuletettavana.
— Minä kysyn sinulta, joka olet tämän siirtokunnan herra ja kuvernööri, — alkoi tytär juhlallisena, — minä kysyn eikö tässä maassa ole jokainen mies velvollinen menemään naimisiin sen tytön kanssa, jota on liehitellyt, nimittäin jos tyttö sitä vaatii?
Kuvernööri naurahti, kun sai selville asian laadun.
— Avioliitot ovat siirtokunnan menestymisen ehto, sanoi hän. — Hallituksen on edistettävä niiden muodostumista. Mutta täällä on toistaiseksi vielä aivan vähän avioliittoon sopivia naisia. Minun pitäisi saada niitä Ruotsista kokonainen laivalasti.
— Juuri senpä vuoksi sinun täytyy auttaa, että ne muutamat naiset, jotka ovat tänne saapuneet, pääsevät oikeuksiinsa. Eikö tyttö ole ansainnut itselleen sitä miestä, jota hän on varta vasten lähtenyt Ruotsista saakka täältä hakemaan?