Erkki oli puheliaalla tuulella.
— Työ antaa hyvän ruokahalun, puhui hän. — Kai sinullekin ehti nälkä tulla, kun sieltä saakka kävelit. Hyvältä maistuu kukkosi, vaikka ei niin hyvältä kuin siellä vanhassa maassa. Tässä on omituinen rasvan maku. Mutta erilaisiahan täällä ovat kalat, rasvaisempia. — Muistatko kun ongimme siitä lammesta kerran koko ämpärillisen kiiskiä. Niistä sinä laitoit niin ison kukon, että siitä oli ei ainoastaan Marttilan ja Mulikan väelle, vaan myös Oinolaisille. Se oli herkkua se. Kiisket olivat niin hautuneet, ettei luun piikkiä tuntunut. Ja rasvainen sekin kukko oli, höysteenä oikeata sian rasvaa, joka oli tunkeutunut kuoren joka osaan. Se kuori suli suussa purematta. Malta, kunhan täälläkin saadaan porsaita kasvatetuksi, tuntuu näissäkin kukoissa sianrasvan maku.
Reeta ei paljoa puhunut. Hymyili vain. Hänen oli niin hyvä olla. Hän muisteli aikoja siellä lapsuuden kotiseudulla, missä he aterioivat monet kerrat kahden yhteisestä eväslaukusta.
— Hyvin sinä siellä kotona minua ruokit, mutta herkullinen oli tämäkin ateria, sanoi Erkki tyytyväisenä, kun oli viimeisen kukkopalasen syönyt. — Hyvä, vankka suomalainen ateria tuo myös hyvän janon. Täytyy lähteä kaivolle.
— Istu täällä rauhassa… minä haen… niinhän tein ennenkin, ehätti
Reeta sanomaan.
— Jos tahdot minun mielikseni hakea, sanoi Erkki tyytyväisenä. — Eletään siinäkin vanhan tavan mukaan. Kovin on tämä päivä ollut kuuma ja hikeä pusertava. Näin lämpimiä päiviä ei siellä kotona koskaan ollut.
Erkki heittäytyi mättään kupeelle pitkäkseen odottaen työn alkamista.
Reeta kiiruhti Kaisan luo lähdekaivolle.
— Kaikki sujuu kuin itsestään, iloitsi Kaisa. Hän otti mukana tuodun pienen juomaleilin.
Samalla hän luki hiljaa jotain loitsulukua. Reeta vei täytetyn leilin
Erkille.