— Minä vähät sinun palloistasi, vastasi suomalainen tyttö kiukkuisena.
Valkopukuisen isot, kauniit silmät katsoivat ihmettelevästi tyttöä.
— Sinä, toisen miehen kihlattu, houkuttelet ja vieroitat toisen omaa. — Reetan ääni pursui vihasta. Hänen kätensä himoitsivat tarttua kiinni tuohon naiseen.
Stina hämmästyi sanattomaksi. Hänen silmänsä kuvastivat suurta kummastusta.
Reeta oli vaipunut puunrunkoa vasten ja itki ääneen.
Hetken perästä Stina lähestyi itkevää tyttöä, pani pehmeästi kätensä hänen olkapäälleen ja puhui lepyttävällä äänellä:
— En tiedä miten olen pahoittanut mielesi. Minä en tahdo kenellekään pahaa. Kaikkein vähimmin sinulle, jota en edes tunne. Sano kuka olet ja mitä itket. Autan jos se on vallassani.
— Kyllä Erkki Reetan tuntee, sai tyttö nyyhkytysten lomasta sanotuksi.
— Mitä, oletko Reeta, Erkin lapsuuden toveri, huudahti Stina riemastuneena. — Erkki on sinusta paljon, paljon puhunut. Olet hänen kasvinkumppalinsa ja parhain ystävänsä. Voi, kuinka olen iloinen, kun tulin sinut tuntemaan. Meistä pitää tulla hyvät ystävät, meistä, jotka olemme kaikkein lähimpänä Erkin sydäntä, sinä, joka olet Erkille kuin paras sisar, ja minä, jonka Erkki on omakseen valinnut.
Reetan kielen kärjellä oli uusi vihan purkaus, mutta Stinan ääni oli lempeä kuin harpun sävel, se pakotti hänet hillitsemään itseään. Reeta ei vastannut mitään, mutta ei sovinnonkaan ääni saanut sijaa hänen sydämessään.