Erkki sanoi lempeällä äänellä: — Minun olisi pitänyt uskoa sinulle rakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin tehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt, olisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä, jonka häntä kohtaan heitit.
Reeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen mieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen sanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä halpamaisesti.
Mutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet vieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.
Erkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen sattuviksi tarkoitetut:
— Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei suinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi vihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli, ei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä loukannut.
Reeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.
— Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, — on hän ystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa kättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua vastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?
Reetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.
Erkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä Stinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä tavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa. Kenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta kärsimystä.
Hän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi päänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi pian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille huulensa.