— Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.
— Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.
— Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, — luullaan, että tämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on murhattu. Eikö niin?
Reeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.
— Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. — Se nainen on jaloin olento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei edes hänen ajatuksiaan.
— Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? — Reeta melkein huudahti tehdessään nämä kysymykset.
— Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki. — Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on poissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti hiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat tulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin linnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös apulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että varsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota tyttö rakastaa.
— Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.
— Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. — Se punatukkainen mies tahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti selvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta on, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka. Hänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme tiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan avulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi sellaista uskoa?
Reeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt kasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään kohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.