Gustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti häntä, huomauttaen:
— Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt
Christinassa olo?
— Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. — Kyllä sinne sopii.
Sovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.
— Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan, lausui Gustaf. — Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo haluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta ryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia ei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani haen.
— Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas työhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen kanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.
Punatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.
— Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. — Siellä siirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden sinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme sovi samaan siirtokuntaan.
— En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. — Mielelläni jään tänne, jos sinä menet siirtokuntaan.
Gustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua purren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei keksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on etsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä miehen piirteet.
— Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin hollantilainen työtoveri. — Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän kuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan. Toisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä useita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa Rensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.