— Viekää tornikamariin, komensi vartija.
Erkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla. Hänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty, ja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli osittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.
Vanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian voimaton harkitsemaan pelastustaan.
Horroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja raskaita esineitä kannettavan.
— Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. — Lasti on jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä vaihdetaan lasti nahkoja.
— Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka Erkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. — Aion viettää nyt hääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.
Erkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui pian sikeään uneen.
GUSTAF VAATII OMAANSA.
Ne juorut Gustafin katoamisesta, joita oli Helsingborgin linnoitukseen ja sieltä muuallekin järjestelmällisesti levitetty, olivat kulkeuneet myös Stinan isän korviin, vaikka hän ei niitä ottanut vakavalta kannalta. Mutta kun hänen tyttärensä vangittiin ja kun murhaan syylliseksi mainittu Erkki Mulikka katosi paikkakunnalta, tuli Nils Dalbon mieliala sangen synkäksi. Hän ei jaksanut uskoa murhaa mahdolliseksi, mutta ei hän osannut selittää ihmeellistä katoamistakaan. Miksi Gustaf ei tule hakemaan omaansa? Miksi hän kiusaa koko siirtokuntaa rikoshuhuilla? Myös Stinan äiti vuodatti asian johdosta katkeria kyyneleitä.
Näytti siltä, että siirtokuntaan ei sillä hetkellä kukaan ollut tervetulleempi kuin punatukkainen Gustaf. Kaikki olivat valmiit ottamaan hänet avosylin vastaan.