— Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. — Pääsisin kuivin jaloin, jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä kiveä kohti.
— Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista, vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen, siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.
— Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja teki hirveän hypyn.
Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen vierellään.
— Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. — Erkin ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.
Poislähtöä tehdessään hän sanoi:
— Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis auttamaan muukalaista?
Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä tienoin.
— Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun minulle, sanoi tyttö. — Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.
Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.