— Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. — Usko pois, se on hyvä neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.
Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta, kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran silmäyksen tyttöön ja sanoi:
— Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen roiston kanssa. — Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa valloilleen:
— Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän. — Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.
— Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne ei osaa maaliin. — Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä vihollisiinsa.
— Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti murhatyön.
— Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.
— Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. — Suomalainen on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä suomalaisesta päästy näillä mailla.
— Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. — Kuulethan koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.
Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista ja potkivat kuljettaessaan.