— Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä, hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta kostosta.

Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan. Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana. Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään. Hän ja Stina, — niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä oli Stinan suoranainen suostumus, — heidän piti pian viettää häitä.

Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!

Miksi se nyt siltä tuntui?

Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla, näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat vaihtuneet.

Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen kotiin.

Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina. Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa asuinhuoneisiin.

Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet, isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.

— Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte, huomautti Stina ujosti.

— Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, — pian hänen päivänsä joka tapauksessa päättyvät.