— Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.
Jälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään taisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä vain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti iskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen Killiä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä ruotsalaisten kostolle.
Taistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa verissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt hoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten nuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.
Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.
— Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe heidän vangitsemisestaan. — Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.
— Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.
— Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä kylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.
Gustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta tehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys oli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.
Miehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten ampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan lähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä tulisoihduillaan.
Äskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet vilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.