VANKEUDESSA.
Erkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli kuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut myöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän oli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen keskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän kuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä tytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä puolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä kasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen tiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt, joita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka, hipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja ohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin joutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.
Tällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten lähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän päätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.
— Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut mitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.
— Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava toverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.
Ei vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli hän askeleista.
Erkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.
— Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän edelleen yksinkeskusteluaan. — Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne. Tulisin "yökenkään".
Tyttö ei malttanut enää olla ääneti.
— Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii, sanoi hän.