VERMLANNISSA.
SYYSMYRSKYJEN EDELLÄ.
Oli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu. Marttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan Lehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa ympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat kaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo. Hän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä repimässä ja aumaa hajoittamassa.
Saatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran rinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu useista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia vuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin Suomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin aivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen kaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko lohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää kuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun virstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat kaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden päästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin palanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen tapaan.
Martti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä oli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina oraana. Sen — takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa siinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni, mietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue. Tuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli toistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita tummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten asuinaloja.
Laakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi. Lammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat vetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka toisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille ja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa petäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu, että aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia tulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.
Suon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta tuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä ruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain, heillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin kävi.
Isonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi suurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia kaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson eri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta, jonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset ja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset väittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja saivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia poltellessaan.
Sivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi vuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut hallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa oli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa, mutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien hävittämisestä.
Martin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä takaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä aukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin pysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.