Martin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi heille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka hänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin ynseästi.
— Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. — Kyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään etuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.
— Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja viedään täältä pois.
— Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.
— Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. — Te olette rosvoja, metsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt kaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi valtiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan minä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai kysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen laki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole välittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä jokainen.
— Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin murhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden käsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. — Martti puhui vakavasti, mutta jyrkästi.
— Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi vouti. — Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse otti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.
Hän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin kiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja antautui vapaasti.
— Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. — Sinä voit mennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua, jota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.
Martti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän asiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran, että Martti lupasi mennä maaherran luo.