Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.
— Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.
— Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta, vastasi Martti. — Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden vangitsemista olin luonanne vaatimassa.
— Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.
— Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti Martti. — Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen paha juttu.
Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta hänen täytyi niellä kiukkunsa.
— Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta huomannut.
— Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. — Ei meillä ole mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.
Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut. Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin rinnassa.
Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois kohti tuntematonta tulevaisuutta.