Martti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta eteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari kauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen pimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä kokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta se aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli päättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä Leena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella puulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella, matalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki Marttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla pärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima, Martti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.
— Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin käteensä. — Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.
Tulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä halkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota poika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat tulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä istui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään kannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli sauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen. Väliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.
— Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen nauriinpuolikkaan jältettäväkseen.
— Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: — Mitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut aina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka moniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.
Muutaman savun vedeltyään hän jatkoi:
— Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme Kustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut useampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki kävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan paikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut kelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on kävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus. Tällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin suomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua uudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla olivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin viisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt Ruotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla kehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka muutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu siltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.
Pekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.
Reeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin nurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.
— Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. — Sanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä kulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita savolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?