Nils Dalbo kuunteli vakavana.
— Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista, lausui hän, — sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana. Mutta, — jatkoi hän, — miehen velvollisuus on pysyä sanassaan. Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet häät suunnitellut pidettäväksi?
— Viimeistään pääsiäisenä.
— Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?
— En. Hän on karttanut minua viime aikoina.
— Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen kanssaan.
Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.
— Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään viimeistään ensi pääsiäisenä. — Gustafin äänessä kuului voiton varmuutta.
Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.
— Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?