— Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. — Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.
Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kamariin, jossa hän lausui:
— Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi, kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut, mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi keväänä.
Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.
— Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin. Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin, jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan. Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.
— Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. — Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet, on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.
— Minä olin houkka silloin, valitti Stina. — Kun kylän tytöt häntä ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.
— Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa tänne.
— Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. — Minä teen työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa olla suureksikin avuksi.