Maitoa siivilöidessään Leena sanoi:
— Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.
— Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. — Kyllä lehmä vielä sen matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi karjanhoidon alkuun.
— Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. — Mahtaakohan se maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.
Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.
— En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa, kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.
Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö, yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana. Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin oloihin.
— Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana, sanoi vanha vaari. — Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.
— Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli Räsänen. — Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.
Martti otti pienen poikansa polvelleen.