— Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. — Näiden rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua, metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena. Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.
Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.
Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:
— Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt. Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö Amerikkaan?
Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren miehen kärsivällisyys loppui.
— Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. Sano onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?
— Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.
— Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.
Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti varmasti ja jyrkästi:
— Ei koskaan!