— Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.
— Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän purskahti nauramaan. — Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se oli aimo loikkaus.
— Tahdotko, että loikkaan uudelleen.
— Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien ympärillä saattaa olla pettävää.
— Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.
Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa, tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.
— Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi Erkki. — Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi, että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?
Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
— Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano, lähdethän? — Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.
Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.