— Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt tai onko tietoa milloin hän tulee.
— Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: —
Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.
Tämä oli Erkille yllätys.
— Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa tänne, selitti poika.
— Gustaf, punatukkainenko? — Erkki melkein kiljahti.
— Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä.
Pariskunta jää tänne asumaan.
Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.
Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin hän olisi tätä kohtausta odottanut.
— Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. — Erkin sanat oli lausuttu ystävällisessä mielessä.
— Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. — Stina pysähdytti kulkuaan, kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.