ERKKI JA STINA.
Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät satamakaupunkiin.
Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.
Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.
Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.
Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?
Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.
Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis, ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.
Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.
— Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.