Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:
"Siitä vanha Väinämöinen
Siirti silmänsä ylemmä,
Katsahtavi kaunihisti
Päälle pään on taivosehen,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
Tuoltapa aina armot käyvät,
Turvat tuttavat tulevat
Ylähältä taivahasta
Luota Luojan kaikkivallan.
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
Ei uron osoannassa,
Vallassa väkevänkänä."
II.
DELAWARE-JOELLA
UUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.
Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain" lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä tiedettiin matkan päämäärän olevan.
Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita, muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti sijoiltaan.
Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana
Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.
Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan. Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä ruokavaroja.
Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella, jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.