Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen. Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.
Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla. Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita. Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea loitsineensa:
— En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.
— Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.
— Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, — etten minä hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni tautiin nähden avuton.
Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta, antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä. Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään. Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.
Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni taaksepäin; hän oli kuollut.
Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:
"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt kadotukseen."
Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava.
Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.