UUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.
Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu. Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin) kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638 Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.
Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware- eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi. V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin 10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.
Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641 odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella. Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden Amsterdamin siirtokuntaan.
Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.
Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan, kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.
Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle. Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.
Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian. Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.
Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin. Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.
Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen. Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.