Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat kummallisen säännöllisesti haarautuvia.
Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.
— Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. — Se vain on eroa, että on pyrstön pannut harjaksi.
Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.
— Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. — Kokkisesta on jo ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.
Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.
— Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi hän. — Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin. Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita. Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?
— Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.
Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.
Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan määrän päässä, Christina-linnoituksella.