Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon. Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.
Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen viittasi Luukkaalle:
— Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan Fryksdalin vouti.
Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.
Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.
— Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.
Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.
— Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. — Yksi vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.
Kokkinen tokaisi tähän:
— Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."