— Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita kasvattaa, huomautti Martti Erkille.

— Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa
Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. — No,
Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän
toisella sivulla olevalta toveriltaan.

— Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia näkemään maisemaa. — Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.

— Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät, helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi mies kasken vierrossa kangella käännä. — Tämä oli Tossavaisen arvelu.

Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.

— Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, — miten noista hirsistä tuvan tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa kunnon lautaakaan.

— Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, — kun teet mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.

— Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia, myönsi Marttikin, — mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin. Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, — tule kanteleillesi ja laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden elinkeinomme ylistykseksi.

Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti kuunnellessa:

"Vaka vanha Väinämöinen
Teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
Mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat:
Yhen jätti koivahaisen
Lintujen leposijaksi,
Käkösen kukuntapuuksi."