— Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.
Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.
— Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.
Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki, joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa. Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku, kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan nieli.
Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.
Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma, se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti rukouksen ja luki siunauksen.
Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä, ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.
"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä tuskin olisi voinut tietää.
Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.
Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa, saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen. Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.